Hei, olen Peittotoukka ja tämä on ensimmäinen postaukseni tähän blogiin. Itsestäni lyhyesti, hyvin lyhyesti. Olen parikymppinen opiskelijanainen. Minulla on ollut seurustelusuhteitakin, mutta edellisen päätyttyä olen jatkanut vapaalla linjalla ja silkasta kokeilunhimosta.. no, kokeillut.

 

Tämän blogin olemassaolo johtuu tarpeesta purkaa ajatuksia ja sen hankaluudesta reaalimaailmassa; joku tuntee kumminkin jonkun joka tuntee jonkun. Ja jotkut, jotka tietävät joistakin, voivat tehdä kahvitauolla olosta varsin kiusaantuneen. Vaikken tabuista pidäkään, seksi ei ole ihan julkinenkaan juttu -paitsi tietysti anonyymisti.

 

Tarkemmin en ole blogille raameja laittanut tai linjaa ottanut. Lähtee siihen suuntaan, mihin parhaalta tuntuu! Joten mie aloitan viimeyöstä.

 

Hän on mun vakkari ja samalta luokalta. Ei ehkä sinänsä ihannemieheni, muttei myöskään ole olematta makuuni; ponnaria just sen verran että siitä on hyvä tarrata kiinni, kropassa tarpeeksi vääntöä jotta sillä saa tarpeen vaatiessa hankalan naisen aisoihin (tai aisaansa, josta kohta lisää) ja...parta. Mä tykkään parroista, minkäs sille nyt mahtaa. Se on semmoinen miehinen juttu. Tosin syön minän parrattomiakin miehiä.

Kutsukaamme häntä Tekijäksi. (panokaverin ristiminen blogiin on muuten pohdintaa ottava operaatio, hetkisen kesti, ennen kuin päädyin samanaikaisesti sekä varsin kuvaavaan että silti kovin epämääräiseen termiin.)

Tekijän kanssa homma on sinänsä helppo; sen verran ollaan jo jyystelty yön hämärissä ja toisiamme nähty arkimaailman puolellakin, ettei näiden sekoittamisessa ole enää mitään outoa. Hän on myös kaikkien aikojen ensimmäinen panokaverini. Varsin useasti vittuunnumme toisiimme, joten voisin varovaisesti ennustaa tännekin vielä Tekijästä kiukuttelevani.

Meidän juttu alkoi varsin pian sen jälkeen, kun olin eronnut pitkästä parisuhteestani. Se oli tarraamista psyykkisellä ja fyysisellä tasolla ja tiesin sen itsekin varsin hyvin. Syksy meni hänestä riippuessa ja uutta tasapainoa hakiessa. Vuodenvaihteen jälkeen, pitkien lomien jälkeen, huomasin jotenkin irronneeni etäämmälle, eikä hyvään aikaa harrasteltukaan. Viimeöinenkin tapahtui pitkästä aikaa, varmaan siitä jo pari kuukautta onkin vierähtänyt, kun viimeksi ollaan sisäkkäin aikaa vietetty.

"No pitäsköhän sitä?"

Mun hurmuri. Saa jotenkin tän kuulostamaan aina isolta prosessilta, johon ryhdytään kera huokauksen. Mä makaan hänen sängyllään, vieläkin työvaatteissa, ollaan raahauduttu suoraan koululta Tekijän luukulle, jossa tää yleensä menee just tähän.

Hyvä aloittaa heti tälläisellä postauksella, tälläisestä vakkarista, josta pääsen heti sanomaan, että parasta siinä on se elin. Mutta minähän lupasin kertoa siitä aisasta vielä lisää; se on kuvailemisen arvoinen. Vakkareistani juuri Tekijällä on se parhaan tuntuinen vehje. Ehkä siksi palaankin aina välillä hänen lakanoihinsa pyörimään, vaikka tuuppijana hän on vähän suurpiirteinen ja turhaa vaivannäköä välttävä, eikä harrasta sitä lusikassasöpöilyäkään. Me vaan kaikessa hienoudessaan, no, hässitään.

Mmm, ainiin, totean itsekseni tyytyväisenä aina sillä kuuluisalla ekalla työnnöllä. Siinä on sitä paksuutta juuri tarpeeksi, ei milliäkään liikaa muttei liian vähääkään, ja pituutta pohjakosketusta varten, ja siinä se. Kovin tarkka mittalaitteisto ei naisenkaan vehje ole, mutta  kyllä jokainen sinne mennyt juttu on kovin erituntuinen keskenään ollutkin.

En osaa olla purematta, mutta yritän olla jättämättä jälkiä, yritän olla hellä, vaikken tälläkään kertaa ole. Muhun saa kyllä jälkiä jättää, ja tykkäänkin jos hyvän seksin jälkeen niitä mustelmia löytyy, mutta varsin moni sanoo minulle heti alkuunsa että älähän sitten jätä mitään jälkiä mihinkään.

Otsikon sitaatti on suoraan Tekijän suusta, eiliseltä. Tosin se, mikä sen hiertymän siihen teki, oli todennäköisemmin rullautunut kortsu, kuin minä...

 

Näissä alkulämmöissä, tervetuloa blogiini!