Onko se niin ettei ihminen vaan osaa asettua siihen, missä on? Onko tämä parikymppisen maailmantuskaa vain? Vai onko se kaiken kehityksen edellytyskin, että tuolla toisaalla voisi aina olla jotain?

 

Karkeasti jos jaetaan lohkoihin ja laatikoihin, voidaan ajatella, että ihminen joko seurustelee tai on sinkku. Tietenkään tälläinen lokerointi ei ihan kohtaa käytännön elämää; on avoimia suhteita, polyamorisia, ihmisiä jotka eivät koe tarvetta seurustelusuhteille, ihmisiä jotka vihaavat sinkkuuttaan ja hakevat elämänkumppania jatkuvasti... Ja mitä kaikkea muuta vielä.

 

Kun elin seurustelusuhteessa, asuttiin saman katon alla, en oikeastaan muuta osannutkaan kaivata. Rakastin koko kehoni, mieleni ja sydämeni voimin. Vasta menneen kesän mustasukkaisuusepisodit onnistuivat lopulta tuon tappamaan. Jatkuva tenttaaminen ja perään soittelu, ahdistelu ja kontrollointi kipusi hipomaan psyykkisen väkivallanteon rajoja. Pisti surulliseksi, vihaiseksi ja ahdistuneeksi ettei perheellänsäkään  saanut käydä ilman taskussa pirisevää puhelinta.

 

Syksyllä kun lopulta sanoin, ettei tämä voi näin enää jatkua, pääsin patoutuneena petona valloilleen. Se olikin niin tärkeää sitten, että nyt kun saa, pitää sit kans tehä just kaikki.

 

Tällä hetkellä mulla on neljä enemmän tai vähemmän ihmissuhdetta, joihin enemmän tai vähemmän liittyy seksi.

 

Ja sit on tää yks tyyppi joka nyt sohas muurahaispesään. Kevätkö lie tuo tunteet pintaan...

*pyörittelee silmiään, odottaa valaistumista*