Tää oli hassua, spontaania ja vähän hölmöäkin. Olin viikonloppuleirillä, jossa tutustuin ihmiseen, ja hetken mielitekokin se taisi olla. Tyyppi vaikutti mukavalta. Satuttiin lojumaan kasassa, taisi molempia himotella, mutta leirikeskuksen alueella ei ollut tarjolla niin maan mitään privaattia paikkaa intiimimpää kontaktia varten.

 

Ja niin minä vein hänet metsään.

 

Oli siellä eräässä rinteessä sellainen sula paikka. Kikattelin hangessa sitä kohden juostessani, koko hetkellinen mielihalu tuntui yllättäen niin hupsulta ja elämä muutenkin päättömältä. Pahoittelin jätkällekin sitä vähän, naureskelin ja sanoin että eiks tää ole ihan hyvä, nyt kuule otetaan vaatteet pois.

Se oli monin tavoin poikkeuksellista. Ensinnäkin minä vein. Ihan viemällä vein. Huomasin yllättäneeni hänet spontaanilla, heittäytyvällä menollani, ja vähän piti kaveria jeesata, tarrasin vain häneen kiinni, ihan kuin tää ois mulle just maailman luontevin juttu, ja liikuin mukana, purin kiinni. Taas piti olla jättämättä jälkiä. Empä ollut.

Metsästä palattiin hiukset pystyssä ja neulasia täynnä. En ole ennen kokenut suomalaista mäntymetsää siten, eikä kuulemma hänkään. Paikan hienoutta korosti vielä vieressä kohissut koski, glamourikkuutta vähensi tietynlainen epämukavuus ja kananlihaisuus johtuen siitä, että oltiin ainoassa lumettomassa läntissä siinä vielä niin kovin talvisessa metsässä :D Se oli ihan hauskaa toimintaa.

Onko se niin ettei ihminen vaan osaa asettua siihen, missä on? Onko tämä parikymppisen maailmantuskaa vain? Vai onko se kaiken kehityksen edellytyskin, että tuolla toisaalla voisi aina olla jotain?

 

Karkeasti jos jaetaan lohkoihin ja laatikoihin, voidaan ajatella, että ihminen joko seurustelee tai on sinkku. Tietenkään tälläinen lokerointi ei ihan kohtaa käytännön elämää; on avoimia suhteita, polyamorisia, ihmisiä jotka eivät koe tarvetta seurustelusuhteille, ihmisiä jotka vihaavat sinkkuuttaan ja hakevat elämänkumppania jatkuvasti... Ja mitä kaikkea muuta vielä.

 

Kun elin seurustelusuhteessa, asuttiin saman katon alla, en oikeastaan muuta osannutkaan kaivata. Rakastin koko kehoni, mieleni ja sydämeni voimin. Vasta menneen kesän mustasukkaisuusepisodit onnistuivat lopulta tuon tappamaan. Jatkuva tenttaaminen ja perään soittelu, ahdistelu ja kontrollointi kipusi hipomaan psyykkisen väkivallanteon rajoja. Pisti surulliseksi, vihaiseksi ja ahdistuneeksi ettei perheellänsäkään  saanut käydä ilman taskussa pirisevää puhelinta.

 

Syksyllä kun lopulta sanoin, ettei tämä voi näin enää jatkua, pääsin patoutuneena petona valloilleen. Se olikin niin tärkeää sitten, että nyt kun saa, pitää sit kans tehä just kaikki.

 

Tällä hetkellä mulla on neljä enemmän tai vähemmän ihmissuhdetta, joihin enemmän tai vähemmän liittyy seksi.

 

Ja sit on tää yks tyyppi joka nyt sohas muurahaispesään. Kevätkö lie tuo tunteet pintaan...

*pyörittelee silmiään, odottaa valaistumista*

Hei, olen Peittotoukka ja tämä on ensimmäinen postaukseni tähän blogiin. Itsestäni lyhyesti, hyvin lyhyesti. Olen parikymppinen opiskelijanainen. Minulla on ollut seurustelusuhteitakin, mutta edellisen päätyttyä olen jatkanut vapaalla linjalla ja silkasta kokeilunhimosta.. no, kokeillut.

 

Tämän blogin olemassaolo johtuu tarpeesta purkaa ajatuksia ja sen hankaluudesta reaalimaailmassa; joku tuntee kumminkin jonkun joka tuntee jonkun. Ja jotkut, jotka tietävät joistakin, voivat tehdä kahvitauolla olosta varsin kiusaantuneen. Vaikken tabuista pidäkään, seksi ei ole ihan julkinenkaan juttu -paitsi tietysti anonyymisti.

 

Tarkemmin en ole blogille raameja laittanut tai linjaa ottanut. Lähtee siihen suuntaan, mihin parhaalta tuntuu! Joten mie aloitan viimeyöstä.

 

Hän on mun vakkari ja samalta luokalta. Ei ehkä sinänsä ihannemieheni, muttei myöskään ole olematta makuuni; ponnaria just sen verran että siitä on hyvä tarrata kiinni, kropassa tarpeeksi vääntöä jotta sillä saa tarpeen vaatiessa hankalan naisen aisoihin (tai aisaansa, josta kohta lisää) ja...parta. Mä tykkään parroista, minkäs sille nyt mahtaa. Se on semmoinen miehinen juttu. Tosin syön minän parrattomiakin miehiä.

Kutsukaamme häntä Tekijäksi. (panokaverin ristiminen blogiin on muuten pohdintaa ottava operaatio, hetkisen kesti, ennen kuin päädyin samanaikaisesti sekä varsin kuvaavaan että silti kovin epämääräiseen termiin.)

Tekijän kanssa homma on sinänsä helppo; sen verran ollaan jo jyystelty yön hämärissä ja toisiamme nähty arkimaailman puolellakin, ettei näiden sekoittamisessa ole enää mitään outoa. Hän on myös kaikkien aikojen ensimmäinen panokaverini. Varsin useasti vittuunnumme toisiimme, joten voisin varovaisesti ennustaa tännekin vielä Tekijästä kiukuttelevani.

Meidän juttu alkoi varsin pian sen jälkeen, kun olin eronnut pitkästä parisuhteestani. Se oli tarraamista psyykkisellä ja fyysisellä tasolla ja tiesin sen itsekin varsin hyvin. Syksy meni hänestä riippuessa ja uutta tasapainoa hakiessa. Vuodenvaihteen jälkeen, pitkien lomien jälkeen, huomasin jotenkin irronneeni etäämmälle, eikä hyvään aikaa harrasteltukaan. Viimeöinenkin tapahtui pitkästä aikaa, varmaan siitä jo pari kuukautta onkin vierähtänyt, kun viimeksi ollaan sisäkkäin aikaa vietetty.

"No pitäsköhän sitä?"

Mun hurmuri. Saa jotenkin tän kuulostamaan aina isolta prosessilta, johon ryhdytään kera huokauksen. Mä makaan hänen sängyllään, vieläkin työvaatteissa, ollaan raahauduttu suoraan koululta Tekijän luukulle, jossa tää yleensä menee just tähän.

Hyvä aloittaa heti tälläisellä postauksella, tälläisestä vakkarista, josta pääsen heti sanomaan, että parasta siinä on se elin. Mutta minähän lupasin kertoa siitä aisasta vielä lisää; se on kuvailemisen arvoinen. Vakkareistani juuri Tekijällä on se parhaan tuntuinen vehje. Ehkä siksi palaankin aina välillä hänen lakanoihinsa pyörimään, vaikka tuuppijana hän on vähän suurpiirteinen ja turhaa vaivannäköä välttävä, eikä harrasta sitä lusikassasöpöilyäkään. Me vaan kaikessa hienoudessaan, no, hässitään.

Mmm, ainiin, totean itsekseni tyytyväisenä aina sillä kuuluisalla ekalla työnnöllä. Siinä on sitä paksuutta juuri tarpeeksi, ei milliäkään liikaa muttei liian vähääkään, ja pituutta pohjakosketusta varten, ja siinä se. Kovin tarkka mittalaitteisto ei naisenkaan vehje ole, mutta  kyllä jokainen sinne mennyt juttu on kovin erituntuinen keskenään ollutkin.

En osaa olla purematta, mutta yritän olla jättämättä jälkiä, yritän olla hellä, vaikken tälläkään kertaa ole. Muhun saa kyllä jälkiä jättää, ja tykkäänkin jos hyvän seksin jälkeen niitä mustelmia löytyy, mutta varsin moni sanoo minulle heti alkuunsa että älähän sitten jätä mitään jälkiä mihinkään.

Otsikon sitaatti on suoraan Tekijän suusta, eiliseltä. Tosin se, mikä sen hiertymän siihen teki, oli todennäköisemmin rullautunut kortsu, kuin minä...

 

Näissä alkulämmöissä, tervetuloa blogiini!